logo

Etusivu Historia
Nicaraguan historiaa Kolumbuksesta nykypäivään Tulosta
17.11.2008 20:13

Muinaisen nicaragualaisen liejuun painautuneet jalanjäljetEspanjalaisten valloitus

Espanjalaiset valloittajat saapuivat Nicaraguan alueelle Kolumbuksen toisella matkalla 1502. He tulivat Hondurasin ja Nicaraguan nykyisen rajajoen Rio Cocon suulle niemenkärkeen, joka sai nimekseen Cabo Gracias a Dios. Espanjalaiset eivät vielä silloin edenneet pitkälle sisämaahan. Vuonna 1523 Nicaraguan alueelle tuli espanjalainen kapteeni Gil Conzáles Dávila joukkoineen, valloitti Cocibolcan alueet ja risti järven "makeaksi mereksi". Hän yritti löytää järveltä vesitien Tyynelle valtamerelle, mutta kannaksen yli ei sellaista löytynyt. San Juan -jokea pitkin sen sijaan oli vesitie Atlantin valtamerelle.

Valloituksen täydensi alueelle saapunut Francisco Hernández Córdoba, joka otti voimalla alueen haltuunsa ja perusti ensimmäiset espanjalaiset asutukset nykyisen Granadan ja vanhan Leónin paikalle. Nicaraguan rahayksikkö on saanut nimensä tämän valloittajan mukaan. Hänen perustamansa kaupungit eivät saavuttaneet samanlaista kukoistuskautta kuin monet muut Uudelle mantereelle perustetut siirtokunnat, koska alueelta ei löytynyt valloittajien himoitsemaa kultaa. Sen sijaan paikalliset asukkaat harjoittivat vuorten hedelmällisillä tuliperäisillä rinteillä maanviljelyä.

 

Eurooppalaiset valloittajat toivat kristinuskon Nicaraguaan

Ensimmäiset kaupungit León ja Granada

Kristinuskoon käännyttäminen aloitettiin 1600-luvulla. Ensimmäinen espanjalaisten perustama kaupunki, Xolotlán-järven (nykyinen Managuajärvi) rannalla sijaitseva León, tuhoutui maanjäristyksessä 1610. Se rakennettiin uudelleen nykyiselle paikalleen. Nicaraguajärven rannalle 1524 perustetusta Granadasta tuli kukoistava kauppapaikka, jonka merkittävyyttä vielä lisäsi San Juan -joen vesitie Karibialle. Espanjalaiset perustivat Granadaan ensimmäisen luostarin ja pappisseminaarin. Paikalla sijaitsee äskettäin UNESCOn avustuksella entisöity katedraali.

 

Costan erityisasema

Karibian puoleinen alue eli Costa (rannikko) jäi espanjalaisilta valloittamatta. Sen sijaan siellä seikkailivat ahkerasti merirosvot. Englantilaisia laivoja purjehti Antillien saarilta Jamaikalta asti käymään kauppaa miskitojen ja muiden alkuperäisasukkaiden kanssa. 1700-luvulla Nicaraguan Karibian-puoleisesta alueesta tuli Englannin protektoraatti. Olipa siellä jonkin aikaa "Miskitian kuningaskunta", joka oli eräänlainen klaaniperheiden hallinnoima alue. Karibia jäi kuitenkin Nicaraguan "takamaaksi" ja alueen kehittäminen on Tyynen valtameren alueisiin verrattuna jäänyt vähäiseksi.

Itsenäinen Nicaragua on Väli-Amerikan köyhin maa

 

Itsenäistymisen vaiheet

Nicaragua kuului pitkään Espanjan hallinnoiman Guatemalan kenraalikapteenikunnan alaisuuteen. Siihen kuuluivat Nicaraguan ohella Honduras, El Salvador ja Costa Rica. Kun Espanjan imperiumi hajosi, maat julistautuivat itsenäisiksi ja perustivat vuonna 1823 Keski-Amerikan Yhdysvallat, joka kuitenkin hajosi ja Nicaraguasta tuli itsenäinen tasavalta 15.9.1821.

Valtiollisesta itsenäisyydestään huolimatta Nicaragua on kuulunut ns. Monroen opin mukaan Yhdysvaltain etupiiriin. Jo vuonna 1823 silloinen Yhdysvaltain presidentti James Monroe julisti, että "Amerikka kuuluu amerikkalaisille". Yhdysvallat suunnitteli kanavan rakentamista Nicaraguan poikki Atlantilta Tyynelle merelle. Kiinnostus kuitenkin väheni, kun Panaman kanava avattiin 1914 ja Yhdysvallat teki Panaman kanssa vuokrasopimuksen vuoteen 2000 asti.

Itsenäisen Nicaraguan valtiollinen elämä alkoi värikkäästi kahden lähes tasaväkisen puolueen, liberaalien ja konservatiivien taistellessa maan hallinnosta 1800-luvulta 1900-luvun alkupuolelle asti. Yhdysvallat asettui yleensä kannattamaan voittanutta puolta. Tuolloin maan pääkaupunki vaihtui puolueen mukaan; konservatiivien vallan aikana pääkaupunkina oli Granada ja liberaalien valtakaudella León. Managuasta tuli pääkaupunki 1852. Yhdysvalloilla oli maassa valvottavanaan taloudellisia etuja: yhdysvaltalaiset omistivat suuria banaaniviljelmiä (United Fruit Company), kahvitiloja ja kaivoksia. Kautta maan levinnyt liberaalien ja konservatiivien välinen sisällissota kiihtyi edelleen 1910-luvulla. Yhdysvallat lähetti maahan vuonna 1912 merijalkaväen joukkoja rauhoittamaan tilannetta.

Monet nicaragualaiset vastustivat miehitystä. Vastarintataistelua alkoi johtaa Augusto César Sandinon perustama "Vapaiden miesten armeija". Sandino oli syntynyt 18.5.1895 Masayan kaupungin lähellä sijaitsevassa Niquinohomossa kahvitilallisen ja kahvinpoimijan aviottomana lapsena. Maaseudulla vallitsi vielä tuolloin täysin feodaalinen järjestelmä. Naapurikylässä syntyi samana vuonna Sandinon tuleva murhaaja, josta tuli sittemmin maan diktaattori Anastasio Somoza.

 

Sandinon johtama vapaustaistelu

Sandino lähti 20-vuotiaana tilalta työskentelemään mm. Hondurasiin, Guatemalaan ja Meksikoon, jossa hän tutustui Emiliano Zapatan johtamaan Meksikon vallankumoukseen. Palattuaan Nicaraguaan 1926 hän alkoi työskennellä kaivoksessa Segoviassa, missä muodosti pienen aseistetun työläisryhmän. Konservatiivit ja liberaalit jatkoivat yhä sisällissotaansa. Sandino ryhmineen liittyi liberaalien puolelle. Paikalliset intiaanit auttoivat häntä aseiden hankinnassa Hondurasin rajaseudulta. Sandino neuvotteli liberaalikenraali Moncadan kanssa merijalkaväen poistamiseksi maasta. Seuraavana vuonna Sandinon joukot saivat menestystä ja mukaan liittyi uusia taistelijoita. Sandino nimesi armeijansa Nicaraguan kansallisen itsenäisyyden puolustusarmeijaksi. Suurimmillaan armeijassa oli 1930-luvun alussa noin 6000 taistelijaa.

Vuoden 1932 presidentinvaalit voitti liberaalien Roberto Sacasa. Yhdysvallat vetäytyi maasta, kun sen valvonnassa oli ensin perustettu kansalliskaarti, jonka johtajaksi nimitettiin Anastasio Somoza. Somoza kävi rauhanneuvottelut Sacasan ja Sandinon kanssa. Neuvottelujen tuloksena Sandino päätti miestensä kanssa lopettaa taistelun. Hänet kutsuttiin lähimpine miehineen Sacasan järjestämille illallisille. Sieltä palatessaan hän joutui Somozan järjestämään väijytykseen, hänet pidätettiin ja murhattiin vankilassa 21.2.1934.

 

Somozan dynastian diktatuuri

Vuonna 1936 Somoza syrjäytti presidentti Sacasan vallasta ja perusti Somozan suvun verisen diktatuurin, joka päättyi heinäkuussa 1979 sandinistiseen vallankumoukseen. Diktatuuri oli tosin saanut ensimmäisen iskunsa jo 1956, kun runoilija Rigoberto López Pérez haavoitti kuolettavasti Somozaa liberaalien juhliessa Leónissa Somozan asettamista liberaalien presidenttiehdokkaaksi. Somozan vanhin poika Luis peri vallan, mutta kuoli 1967. Diktaattoriksi nousi nuorempi veli Anastasio "Tacho" Somoza.

 

Sandinistit

Maanalaisesti toimiva Sandinistinen kansallinen vapautusrintama (FSLN) alkoi hahmottua aluksi yliopistoissa 1960-luvulla. Rintaman aseelliset sissiryhmät olivat tuolloin vielä pieniä. Niiden johtajilla oli yhteyksiä Kuuban ja Costa Rican vasemmistolaisiin. Sandinistit tekivät merkittävän iskun joulukuussa 1974. Eräs Somozan ystävä, Chema Castillo Quant järjesti illalliset yhdysvaltalaisille vierailleen. Läsnä oli myös diktaattori ja muuta valtion johtoa. Sissit valtasivat talon, ottivat panttivankeja, esittivät vaatimuksen vankiloissa olevien sandinistijohtajien vapauttamisesta, miljoonan dollarin lunnaista ja Somozan diktatuuria vastaan suunnatun tiedonannon julkistamisesta tiedotusvälineissä. Somozalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua vaatimuksiin. Sortotoimet kuitenkin lisääntyivät, mutta sissiarmeijan suosio alkoi kasvaa.

Vuosina 1975-76 Nicaraguassa elettiin taloudellista nousukautta. Somozan johtaman kansalliskaartin ja kansallisen porvariston välit kiristyivät, myös katolinen kirkko alkoi arvostella Somozan sortotoimia. Monet sandinistijohtajat joutuivat maanpakoon ja diktatuurin vankiloihin. Julkisuuteen tulivat myös tiedot, että Somoza sukulaisineen oli pannut omiin taskuihinsa valtavat määrät rahoja, jotka maailmalla oli kerätty Managuan suuren maanjäristyksen (1972) uhrien auttamiseksi ja kaupungin jälleenrakentamiseksi.

 

Sandinistinen vallankumous

Sandinistien keskuudessa oli syntynyt kolme erilaista virtausta, mutta kaikki pitivät itseään Sandinon ajatusten jatkajina. Vuonna 1978 Somoza murhautti suositun La Prensa -lehden omistajan ja päätoimittajan Pedro Joaquín Chamorron. Maassa syntyi laaja rintama diktatuurin kaatamiseksi. Kansainvälinen tilanne tuki nousevaa oppositiota, presidentti Carterin ajama ihmisoikeuspolitiikka sai maailmalla laajaa kannatusta. Somozan avoin terrori oli kiusallinen Yhdysvaltain presidentille ja Euroopan yhteisön valtioille. Voimakas kansannousu 1979 romahdutti lopulta diktatuurin. Somoza pakeni aluksi Miamiin, mutta Carter ei myöntänyt hänelle turvapaikkaa. Somoza löysi ystäviä eteläamerikkalaisesta diktatuurivaltiosta Paraguaysta, mutta siellä hän elämänsä päättyi pian salamurhaajan lingolla tekemään iskuun. Myöhemmin, presidentti Reaganin aikana, Somozan lähisukulaiset pääsivät Yhdysvaltojen suojelukseen.

Kansannousu päättyi heinäkuussa 1979 sandinistien johtaman yhdistyneen demokraattisen rintaman voittoon. Väliaikainen hallitus muodostettiin Costa Ricassa. Siinä olivat aluksi mukana Chamorron leski Violeta Barrios de Chamorro, josta myöhemmin tuli maan presidentti. Hallitukseen osallistui joitakin kansallisen porvariston, lähinnä teollisuuden ja kirkon edustajia. Seuraavana vuonna jälleenrakennushallitus ajautui sisäisiin ristiriitoihin, jotka koskivat erityisesti maanomistusta ja maasta paenneiden omaisuuden takavarikointia. Hallitukseen jäivät lopulta vain sandinistit. He olivat ideologisesti epäyhtenäinen ryhmä; joukossa oli marxilaisia, sosialistisesti ja sosiaalidemokraattisesti suuntautuneita sekä kirkon piiristä ns. vapautuksen teologian kannattajia. Sandinisteilla ei ollut aluksi kiinteitä yhteyksiä kansainväliseen kommunistiseen eikä sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen. 1980-luvun lopulla FSLN liittyi tarkkailijajäsenenä Sosialistiseen Internationaaliin. Neuvostoliitto ja muut ns. sosialistiset maat vierastivat sandinisteja ideologisista syistä. Ne ryhtyivät kuitenkin tukemaan sandinistihallitusta taloudellisesti USA:n julistettua maan taloussaartoon ja alkaessa varustaa Hondurasista hyökkäyksiään tekeviä, USA:n rahoittamia "contrasissejä" 1980-luvun puolivälissä.

 

80-luvun sisällissota

Vallankumouksen ihanne alkoi rapistua sisällissodan riehuessa. Sandinistijohtajia alettiin syyttää omaisuuksien kahmimisesta itselleen ja siitä, että sodasta huolimatta puolue-eliitti eli hyvin. Välit kirkonkin kanssa katkesivat. Arvostelun kiihtyessä sandinistit järjestivät 1990 vaalit, joihin osallistui 23 puoluetta. Violeta Barrios de Chamorro oli 14 puolueen muodostaman oikeisto-keskustalaisen UNO-liittoutuman ehdokkaana ja voitti vaalit. UNO sai 54,7 % ja sandinistit 40.8 % äänistä. Chamorro oli politiikassa kokematon, mutta hänen suurin ansionsa oli contrasodan lopettaminen ja aseiden luovuttaminen YK:n valvonnassa.

 

Hallitukset vaihtuvat

Chamorron hallitusta arvosteltiin korruptiosta, kuten kaikkia muitakin hallituksia hänen jälkeensä. Violeta Chamorron suosio perustui hänen murhatun miehensä karismaan. Jälkikäteen ajatellen Doña Violetan, kuten häntä kansanomaisesti kutsutaan, kausi tuntui demokraattiselta ja vähemmän korruptoituneelta kuin hänen seuraajiensa kaudet. Itse asiassa maan hallitusta johti hänen vävynsä, presidentin kansliaministeri, jolla oli käytännössä pääministerin tehtävät. Nicaraguassa presidentti johtaa Yhdysvaltain mallin mukaisesti hallitusta.

Seuraavat vaalit pidettiin perustuslain mukaisesti kuuden vuoden kuluttua. UNO-liittoutuma hajosi ja sen vaikutusvaltaisin puolue, kansallinen liberaalipuolue (PLN) nosti sandinistien Daniel Ortegan vastaehdokkaaksi Arnoldo Alemánin, joka kykeni yhdistämään mukaan muita hajanaisia liberaalien pienpuolueita voittaen siten vaalit. Alemán oli vahva ja taitava presidentti. Hän oli läsnä joka paikassa, piti ohjat käsissään ja oli autoritaarinen populisti. Parlamentin 93 paikasta hänen puolueliittoutumallaan oli 42 paikkaa, ei siis yksinkertaista enemmistöä. Sandinisteilla oli 36 paikkaa. Alemán alkoi neuvotella sandinistien kanssa ja pääsi 1997 jonkinlaiseen sopimukseen vallankumouksen aiheuttaneista maanomistuskiistoista. Vuonna 1999 liberaalien ja sandinistien parlamenttiryhmät solmivat yhteistyösopimuksen, jota osa sandinisteista ei hyväksynyt ja puolue koki raskaan hajaannuksen vuosituhannen vaihteeseen tultaessa.

Alemán halusi keinotella itselleen mahdollisuuden pidentää valtakauttaan yrittämällä ns. referendumia, eräänlaista kansanäänestystä vaalilain muuttamiseksi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nicaraguan perustus- ja vaalilain mukaan presidentin kausi on kuusi vuotta eikä sama henkilö voi asettua seuraavissa vaaleissa ehdokkaaksi. Alemánin hallinto oli erittäin korruptoitunut. Muun muassa Maailmanpankin tutkimusten mukaan se oli koko Latinalaisen Amerikan korruptoitunein. Nicaragua on saanut pitkään runsaasti kehitysapua mm. Euroopan unionilta. Alemánin kauden lopulla EU-maat ja erityisesti Pohjoismaat uhkasivat katkaista apunsa korruption vuoksi.

Vuoden 2001 marraskuussa pidetyissä vaaleissa presidentiksi valittiin Alemánin varapresidenttinä toiminut Enrique Bolaños Geyer. Hän otti tehtävän vastaan 2002 tammikuussa. Bolaños asetti tärkeimmiksi tehtävikseen korruption kitkemisen, työllisyyden lisäämisen ja köyhyyden vähentämisen.

 

Teksti: Ritva Cortes Tellez
Kuvat: Päivi Virtanen, Tiina Nuto, Antti Pelttari

 

 

 

Copyright 2009 Suomi-Nicaragua-Seura ry | Tekninen toteutus Yoso Oy